Sarjakuvan ominaispiirteet

Ruutu, ruutujako, sarjallisuus

Kyseessä on historiallinen kehitysprosessi, jonka seuraaminen on mahdollista tämänkin teoksen esittelemien kirjojen kautta. Hyviä esimerkkejä ovat ”Kalle Viksarit”, lähes vuosittain jouluksi julkaistut sarjakuvakoosteet, joissa hyvin näkee, miten länsimaisen sarjakuvan tekniikkaa vähitellen omaksutaan. Aluksi pilapiirrosperinteen mukaiset kuvat ovat irrallisempia, ja tekstit niiden alapuolella lähinnä selittävät. Ruutuihin alkaa vähitellen ilmestyä puhekuplia, ja lopulta ruudun alle sijoitetut tekstit toimivat enää säestävinä riimeinä tai päiväkirjamerkintöinä tositilanteen kuvaavan ruudun alla.

Toinen hyvä esimerkki kehityskulusta on ”Oletko nähnyt?” -kirja, johon ilmeisen pitkältä ajalta kootuista Valistuksen lastenlehden sarjakuvista varsinkin Hjalmar Löfvingin sarjakuvien taiteellinen kehitys tulee varsin hyvin esille. Aluksi hyvin erillisiä ruutuja on 6–12 per sivu, ja niihin liittyy pitkät tekstikatkelmat. Loppupäässä Pörröpää-Iivarin seikkailut muuttuvat varsinaisiksi sanomalehtistripeiksi, joissa alle sijoitetut tekstit käyvät silmin nähden  tarpeettomiksi.

On määrittelykysymys, milloin kyseessä on sarjakuva ja milloin kuvasarja. Tätä voi pohtia erityisesti joissakin Raul Roineen kirjoittamissa vihkosissa (esim. ”Ville Vikkelä”, Otava 1957).

Puhekupla

Sarjakuvassa puhuttu teksti sijoitetaan perinteisesti ns. puhekuplaan. Sen alkumuoto on keskiaikaisten käsikirjoitusten samaan tarkoitukseen käytetty fylakteri, tekstinauha. Puhekuplalla on kaksi osaa, varsinainen kupla (joka voi olla puhe- tai ajatus-, tai jopa huutokupla) ja sen varsi tai kärki joka osoittaa äänen lähteeseen, tavallisesti puhujaan. Esim. italian- ja venäjänkieliset termit ovat laajentuneet puhekuplasta tarkoittamaan koko sarjakuvaa ilmaisumuotona: ital. fumetto = puhekupla, fumetti = sarjakuva(t). Venäjän kielessä on vastaava analogia pilven, puhekuplan ja sarjakuvan välillä.

Välipalkki

Sarjakuvan ruutuja erottaa toisistaan ns. välipalkki. Se on siis ruutujen väliin jäävä tyhjä tila, painetun sivun tavallisesti valkoinen pohja. Kerronnallisesti sillä on ajallisen siirtymän merkitys. Ruutujen välillä kuluva aika jää tarkemmin määrittelemättä, mutta tekijän taitavuutta osoittaa se, miten laajaksi tämä aikahaitari voi venyä.

Ruuduilla tai ruuturiveillä voi olla myös vaakasuuntaiset välipalkit. Niiden merkitys kerrontateknisesti on pienempi, eli niillä on lähinnä sivun suhteiden jakoon liittyvä merkitys. Joskus välipalkit voivat kuitenkin olla myös vinoja tai saada jonkin muodon (esim. Carl Barksin – ja Tarmo Koiviston – sarjoissa esiintyvät pyöreät kuvaruudut ja niitä erottavat rengasmaiset välipalkit).

Onomatopoiesia (onomatopoesia)

Sarjakuvassa ei ole ääntä, joten erilaisia äänitehosteita kuvataan visualisoiduilla äänillä, joissa luodaan vaikutelma äänen sävystä, voimakkuudesta, sen teknisestä välitystavasta jne. Niissä käytetään esimerkiksi värejä ja muotoja rohkeammin kuin varsinaisessa tekstauksessa tai tekstityksessä.

Rasterointi

Aikoina ennen tietokoneita ja ”desk top publishingia” piirtäjällä oli normaalien piirtämisen ja maalaamisen keinojen lisäksi käytössä ns. rasterointi. Sen teki joko kirjapaino tilauksen mukaan painolaattaa valmisteltaessa tai varsinkin myöhempinä vuosina taiteilija itse käyttämällä joko itse tehtyjä pistekenttiä tai ostettuja tarra-arkkeja, joista leikattiin sopivat palat piirroksiin. Tiheät pisteet muodostavat kuvassa lukijalle näkyvän harmaan tai jonkin painovärin värisen kentän. Näin voidaan luoda väri- ja harmaa-asteikkoja. Nykyään sekä rasterointi että väritys voidaan hoitaa tietokoneella.

Tekstaus / ladonta

Sarjakuvissa on tekstiä niin ruutujen sisällä kuin niiden alapuolellakin, varsinkin varhaisempina vuosina. Kummassakin on voitu käyttää niin käsin tehtyä tekstausta kuin koneella ladottua kirjoitusta. Tietokoneaikana kaikki keinot ovat tekijän käytössä, ja tekijä voi myös luoda omaa käsialaansa vastaavan tietokonefontin, jolla sitten latoo omat tekstinsä esimerkiksi puhekupliin.

Sisäkansi (1. ja 2.)

Tätä termiä käytetään lähinnä määrittämään sivumääriä. Joskus teoksen sivut on numeroitu kannesta takakanteen, joskus kannet ovat numeroinnin ulkopuolella. Silloin teoksessa on järjestyksessä kansi, ensimmäinen sisäkansi, toinen sisäkansi ja takakansi. Lisäksi voi olla kovien kansien ja varsinaisen painetun sidoksen välissä vielä tekniset sisäkansilehdet (skl, eli + 2 ja 2 sivua). Niissä kaikissa voi olla painatusta tai sitten useimmiten ei. Lisätiedoissa käytän myös lyhennettä skp = sisäkansipainatus, en siis polittista viittausta.

Kieliasu, arvot ja ilmaisut

Tässä luetteloinnissa pyrin esittelemään teokset niiden omista lähtökohdista, valottaen samalla niitä omaa aikaansa vasten. Näin ollen joudun käyttämään ilmaisuja, joita en ikimaailmassa itse käyttäisi, sillä vain niin voin välittää sen arvolatauksen, joka ilmaisuilla alkuteoksissa on. Tämä koskee esimerkiksi suhtautumista vieraisiin kulttuureihin, villieläimiin ja alkuasukkaisiin. N-sana voi esiintyä jopa teoksen nimessä, eikä sillä tässä ole arvoarvostelmaa. Pöyristyttävää nykysilmin on myös se, miten itsestään selvää – ja jopa hauskaa – näyttää omana aikanaan olleen lasten kurittaminen ns. selkäsaunalla. Laskin kuriositeetin vuoksi Kalle Viksareista huomaamani nelisenkymmentä selkäsaunaa tai niillä uhkailua – eikä Kalle Viksari toki ole mitenkään yhden asian julkaisu.

Painokset

Olen pyrkinyt kirjaamaan teoksista kaikki tiedetyt painokset ja kertomaan, mitä eroavaisuuksia niissä mahdollisesti on. Eroavaisuuksia tulee esimerkiksi painopaikkaa vaihdettaessa, jolloin vaikkapa sivukoko muuttuu. Ongelmia on joissakin vanhemmissa julkaisuissa, joista on tavoitettavissa esimerkiksi vain toinen painos, ja aina ei edes ole varmuutta milloin ensimmäinen painos on tehty – vai onko sitä ollutkaan. Toisinaan tosin esim. painokoneiden väriasetuksia on säädetty vielä virallisen samankin painoksen aikana, ja aina kustantaja ei edes merkitse, että on kyse uudesta vai lisäpainoksesta.

Koko

Koko on ilmoitettu täysinä sentteinä, ensin korkeus- eli selkämitta, ja sitten vaaka- eli leveysmitta. Jos sidos on poikkeavalla sivulla, se on kerrottu. Mitat on siis pyöristetty ylöspäin seuraavaan täyteen senttiin. Tämä on kohtuullista varsinkin niissä tapauksissa, kun kirjastossa olevat kappaleet on sidottu koviin kansiin ja mahdollisesti alkuperäistä on tässä vaiheessa leikattu. Jää myös pieni riski, että mitassa on suurempikin heitto. Painoksissa voi myös olla eroja, jotka on pyritty tuomaan esiin.

Painopaikka

Lainvoimaisten määräysten mukaisesti Kansalliskirjastoon kertyy varmimmin kappaleet kotimaassa painetuista teoksista, mutta yhä enenevässä määrin sarjakuviakin painatetaan ulkomailla, esimerkiksi Baltian maissa ja Puolassa. Joskus on epäselvää, onko kyseessä painopaikka vai kustantamon kotipaikka. Siksi olen ilmaissut lähinnä kustantajan ja painomaan. Toivoa sopii, että kustantajat hoitavat velvoitteensa ja toimittavat Kansalliskirjastolle vapaakappaleita myös näistä teoksista. Muuten tällaistenkin tietopakettien tekeminen muuttuu entistäkin työläämmäksi!